Jotain jäähyväisistä
Kirje mummolle jäi lopusta hieman avoimeksi. Jäähyväisissä on jotain väkivaltaista – napanuora pitää katkaista. Yhdessä tunnen, kuinka omat rajat sulautuu yhteen toisen kanssa, mutta jossain vaiheessa ryhmästä tai toisesta ihmisestä täytyy repäistä itsensä irti. Se ei ole mikään lääketieteellinen proseduuri, vaan jotain itsestä jää aina jälkeen – tai niin itse koen. Tämä hyvästelystä. Koen itse lähtemisen aina jollain tasolla epämiellyttävänä. Sietämättömäksi tilanne muuttuu, kun hyvästit muuttuvat jäähyväisiksi. Miten kukaan on valmis hyvästelemään toisen viimeistä kertaa? Eikä kyse ole vain kuolemasta. Rationaalisesti toisen kuolema on äärettömästi pahempi, mutta tunnetasolla… minulle tunne on sama. Se, että jaetaan yhteinen hetki, jossa toinen kasvaa osaksi itseä. Tiedäthän, toinen on erottamaton osa sinua, mutta sitten kaikki kulminoituu sisäpihalle, liikennevaloihin, parkkipaikalle, käytävään, koulun pihalle, leirikeskuksen luokkahuoneeseen, liikuntasalin verhojen taakse,...