Arvosanakeskeisestä koulusta ja suorituskeskeisestä yhteiskunnasta

Lapsena koulussa koin monet asiat epäoleellisiksi. Opettajan mukaan kouluun on tultava ajoissa ja kaikkien kanssa on pystyttävä työskentelemään ryhmässä, koska tätä odotetaan aikuisena työelämässä.

Suu ympyränä katsoin kylillä kävellessä huippuosaajia rakennusmiehistä poliiseihin ja opettajasta juniorijoukkueen jalkapallovalmentajaan samalla, kun kituutin oman arkeni läpi energiajuomien ja sm-liigakorttien voimalla.

Pelkäsin tulevaisuutta. Itse en jaksanut tehdä kunnolla edes läksyjäni. Koulusta selvisin leikiten, mutta en ikinä tehnyt lukuläksyä. Nopeasti huomasin, että kokeista ja sitä myöten koulusta selviää hyvin ilmankin. Mutta eikö asioista kiinnostuminen ja itsensä kehittäminen ole juuri sellaisia taitoja, joita tarvitsen aikuisena työelämässä? Miksi vastuu siitä sälytetään omille hartioilleni? Ei kouluun ajoissa tulemistakaan testata sillä, miten hyvin tulen ajoissa kouluun koeaamuna.

Miten aikuiset ympärillä sitten tekivät sen? Itsestä lähtevä kiinnostuminen ja kehittyminen tulee kai iän myötä siinä missä muutkin aikuisten ylilapselliset voimat. Koko nuoruuden ja pitkälle aikuisuuteen odotin omaksuvani mentaliteetin tai kyvyn, jolla voin joku päivä kasvaa rakennusmieheksi tai opettajaksi.

Tässä oli kuitenkin fundamentaalinen virheeni. Yhteiskunta ei koostu huippuosaajista, jotka kotona työpäivän jälkeen tutustuvat alaansa innostuksella, jota en itse koulussa tavoittanut läksyjä lukiessa.

Koulu kasvattaa sitä, mitä yhteiskunta siltä tarvitsee. Ei huippuosaajia, vaan huippuselviytyjiä. Kuinka ansaita niin paljon kuin mahdollista tekemällä niin vähän kuin mahdollista.

Odotin alakoulussa, että yläkoulussa tai lukiossa tai yhteiskunnan ammattilaisena minut vihdoin kasvatetaan lukemaan lukuläksy. Nyt näen yhteiskunnan toisin. Näen vertaisia, jotka on yhtä lailla opetettu tekemään riittävä. Tämä ei ole kenkään vika - tähän meidät on kasvatettu: ei kiinnostumaan ei tekemään sitä, mihin pystyt, vaan tekemään se, mitä odotetaan.

Kasvoin itse yhteiskunnassa ihmetellen ympäröiviä jättiläisiä, jotka lukevat lukuläksyn - eivät siksi, että sitä vaaditaan, vaan koska niin yhteiskunnassa toimivat huippuosaajat tekevät työelämässä. Kouluasteet yksi kerrallaan läpi kahlaamalla opin, että kukaan muukaan ei lue lukuläksyä. Koulu kasvattaa tekemään sen minimin, jota siitä selviämiseen tarvitaan, sillä sitä odotetaan myös yhteiskunnassa.

Voisiko olla toisin? Voidaanko kuvitella yhteiskunta, joka ei koostu töistä, vaan harrastuksista? Voisiko hyvinvointiyhteiskuntaa rakentaessa kuvitella, että siinä olisi hieman vähemmän pahoinvointia?

Tällaiseen yhteiskuntaan ei kasveta koulussa, jossa opettaja kertoo, mitä pitää tehdä. Koulu ei koostuisi vaatimuksista, vaan innostuksista.

Koulun kenties käsittämättömin saavutus on sen kyky tappaa lapsen kiinnostus tutkia asioita  Tämä ei ole vika koulussa, vaan sen ominaisuus. Koulu kasvattaa yhteiskuntaan työtään vihaavia muurahaisia, jotka jaksavat seuraavaan perjantaihin kahvin ja lottokupongin voimalla.