Muisto

Sitä sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: Ensimmäisen kerran, kun ruumis kuolee ja toisen kerran, kun joku sanoo sun nimen viimeisen kerran.

En tiiä, on se kai niinki. Mummo kuoli eilen, mutta oikeesti se kuoli jo neljännen tai viidennen kerran. Tai sitä sillä kai tarkotetaan, että ihmisessä kuolee jotain niin perustavanlaatusta, että se edellinen minäkin on kuollut. Kun viimeksi näin mummon, siitä oli jäljellä vain suru.

Kun viimeksi näin mummon noin puoli vuotta sitten, mulla oli sellanen olo, että saatto olla viimenen kerta. Ei näin saa sanoa, mutta en mä enää halunnu nähdä sitä. Niin terävä ja autenttinen mummo eli ihan omissa maailmoissaan. Ainahan sillä oli taipumusta melankolisuuteen, mutta en mä rehellisesti voi sanoa, että se olis enää eläny tässä maailmassa.

Monen kuoleman sijaan tykkään ajatella, että mummo eli monta elämää.

Valtaosa mummon elämistä siirty mulle vaan perimätietona päähenkilöltä iteltään. Mummo kerto, että ei halunnut lapsena mennä kouluun, vaan vietti koulupäivänsä mielummin puistossa tai hiekkakuopilla tai junaraiteilla tai jossain muualla. En muista tarkkaan, sillä huomaan muistojen sekoittuvan omiini. Mummolla ei kuitenkaan koulussa ollut ikinä mitään hätää, sillä se selvisi kokeista helposti ja opiskeli mielummin itsekseen. Omien sanojensa mukaan mummo opetti pikkuveljensäkin lukemaan.

Äidin lapsuudesta en kuullut ikinä mummolta. Ymmärtääkseni mummo kasvatti äitin ja tädin pitkälti yksin sen jälkeen, kun sen sillonen mies eli mun biologinen pappa jätti ne. Siks mummo ei kai tykänny muistella sitä. Mummosta näki, että se ei ikinä kunnolla pystyny päästämään siitä irti. Äidin jo muutettua pois mummo otti kasvattaakseen naapurista tytön, joka oli joutunut karkaamaan kotoaan. Mä luulen, että mummo näki itsensä siinä. Sellanen mummo oli. Haavoittunut lintu, joka kuitenki keskitty huolehtimaan muista haavottuneista linnuista.

Mun vahvimmat muistot ennen kouluikää on mummon kanssa. Jokainen reissu mummolaan oli seikkailu – vaikka jo sillon aattelin, että mummo vaikutti usein surulliselta, se oli vapaa. Mummon kanssa mursin käteni pulkkamäessä keskellä kaupunkia ja pelasin korttia häkkivarastossa paikallisten puliukkojen kanssa. Mummon kanssa kävin vaihtamassa pankissa muovipussillisen kahdenkymmenen sentin kolikoita mökin huoltoasemalla kolikkopeleihin ja pelasin arviolta seittemällä normaalilla pakalla muodostetulla megapakalla paskahousua Rossossa meiän vakiopöydässä. Mummo osti räpylän ja pallon, jolla me kopiteltiin palloa olohuoneessa ja se vuokrasi Taru Sormusten herrasta trilogian leffavuokraamosta, kun äiti ei antanut mun katsoa niitä.

Vaikka näimme vain silloin tällöin, mummo oli vuosia mun paras kaveri ja mä luulen, että mä olin myös sen. Olimme molemmat itsenäisiä – luonnostaan nokkelia, mutta taipuvaisia yliajattelemaan. Olimme molemmat hyviä laskemaan rahoja, mutta huonoja käyttämään niitä – poikkeuksena se, kun käytimme rahaa ystäviimme. Toisaalta laskemista enemmän nautimme molemmat enemmän kirjoittamisesta.

Mummolla ja sen miehellä, jonka omistamassa kämpässä mummo oli asunut koko mun elämän, tuli riitaa. En halua tietää yksityiskohtia, mutta tilanne äity niin pahaks, että mummon oli muutettava pois. Ainahan se oli ollut kolhuilla, ainahan sen mies oli huutanu, mutta ei sitä lapsena osannu sillä tavalla aatella. Lapsena vierailuilla oli vain minä ja mummo sekä vaihtuva kasti sivuhenkilöitä.

Mummo muutti vilkkaasta kaupungista huolehtimaan isovaarista yhteisöön, jota näivettyneempää en muista nähneeni. Mummo joi keskikaljaa ja katsoi televisiota niinku ennenki, mutta mummon pilkkeestä oli vain vähän jäljellä. Myöhemmillä alakoulun luokilla en enää ollut vieraillut mummolla – nyt se kaduttaa, mutta kai se kuuluu nuoruuteen, ettei halua hengailla mummojen kanssa. Ei se siitä katumalla muutu. Kun näin mummon sairaalahuoneen näköisessä yksiössä muistisairaan isovaarin kanssa, koin syyllisyyttä mummon hylkäämisestä. Toisaalta en halunnut myöskään viettää mummon kanssa yhtään enempää aikaa, kun oli tarpeen. Mummo ei enää ollut sama tyyppi, enkä mäkään ollu.

En enää tunnistanut mummoa. Viimenenkin osa siitä kuoli isovaarin mukana. Lopulta myös mummolta meni muisti ja se otettiin vanhainkotiin ihan vaarin kodin läheltä. Moikkasin mummoa, mutta ei sillä ollu enää hajuakaan. Levy oli jääny päälle lapsuuden traumoihin, eikä se enää käsittäny käsillä olevaa tilannetta – viimeinen todiste siitä, ettei  lahjomattoman tarkkasilmäistä mummoa ollut enää.

Muistin silloin, että myös lapsena vierailuilla mummo meni usein jonkinlaiseen transsiin, jossa se ei nähnyt muuta kuin menneisyyden traumoja. Viimeisen vierailun jälkeen muistin mummosta vain nämä alhot, joihin mummo aina tuntui ajautuvan. Kirjoittaminen on ollut terapeuttista, sillä se on tuonut mieleen paljon jo kerran unohtunutta. Mummo oli sopimattomin ihminen, jonka tunsin – lapsi, jota muut aikuiset kuitenkin kohteli kuin aikuista. En ikinä ole yhtä rohkea, kun mummo oli. Tosin peruskouluopettajieni harmiksi omaksuin silti pienen osan mummon nokkeluutta ja röyhkeyttä. En minä muiden kavereiden kanssa heitellyt parvekkeelta banaaninkuoria kadulle tai vaatinut kovaan ääneen  saada tavata mummon omistama kilpikonna eläintarvikeliikkeessä, riippumatta siitä, oliko meistä kumpikaan maksanut kilpikonnasta senttiäkään liikkeelle.

Ennen kaikkea mummo ei ikinä pelännyt olla rehellinen. Rakkaan ihmisen kuollessa olisi vähintäänkin hyvien tapojen mukaista kuvata vainaja virheettömänä ja tämän elämä onnellisena. Uskon kuitenkin, ainakin yhden mummon hyvin tunteneena, että hän arvostaisi rehellisyyttä enemmän. En koe, että se himmentää mummon muistoa – päinvastoin.

 

ps.

Mummon hautajaiset oli koskettavat. Tai kaikki paitsi se, kun pappi puhui tai lauloi. Ois neki varmaan ollu, mut mun oli hankala olla hymyilemättä, koska mietin mitä mummo olis ollu mieltä koko toimituksesta: ”Höpö höpö, hirveetä rääkymistä” tai jotain vastaavaa.

Aattelin myös kuinka harmi oli, etten ikinä päässyt sanomaan mummolle, joka oli koko elämänsä ollut 25, että oon vihdoin vanhempi kuin se.

Olisi kaunista ajatella, että mummo kuuntelee tätä jossain pilven reunalla. Mummo ei kuitenkaan uskonu sellaseen, enkä usko minäkään. Siispä ihailusta sitä tyyppiä kohtaan, jonka tunsin, sanon mielummin, että mummo on saanut rauhan.

 

Mummo oli maailman huonoin jättämään hyvästejä.

Kiitos kaikesta Helena.