Elämän arvo(i)tus

Mietin tuossa, että pitäisi varmaan pitää valmistujaiset. Millaisen puheen pitäisin? Entä ketä olisi kiva kutsua? Ihan kaikkia kavereita ei kyllä voi, tai sitten pitäisi poliisilta hakea huvilupaa. Toisaalta, kun aloin miettiä itselleni merkityksellistä puhetta, olisi kiva, että kaikki kuulisivat sen - tai ainakin kaikki, joiden kanssa olen ollut opiskelemassa luokanopettajaksi. Yksinäisyys on vähän semmonen noidankehä - se ei toimi ollenkaan markkinoiden lainalaisuuksilla. Kun on tottunut olemaan yksinään, tuntuu, että työntää pelkällä olemuksella kaikki pois. Sitten jos joku vaikka sattuukin lähestymään tutustumismielessä, on jo unohtanut, miten keskustellaan ihmisille. Mä olin semi pahassa jamassa lukiosta valmistumisen jälkeen. Kuten sanottua, se alkaa kasautua, enkä erityisesti myöskään pitänyt siitä, millanen tyyppi olin. Ei oo sydäntä syytää ketään siitä, ettei välttämättä halua hengailla harmaan pilven kanssa. Silti tuntu pahalta kuulla ihmisistä, joille tulee vaan lisää ja lis...

No nyt on aihe, josta olen paitsi asiantuntija, myös kokemusasiantuntija! Olen nimittäin opiskellut aina elämänkatsomustietoa ja kokenut Suvivirren paitsi epämiellyttävänä myös lievästi ahdistavana. Toisaalta Intiassa vieraillessamme lauloimme suomalaisporukalla Suvivirren naisten turvakodissa vieläpä omasta ehdotuksestani, mikä on minulle hyvin kaunis ja koskettava muisto. Nyt sitten olen opettaja ja Suvivirsi-kysymyksestä olisi hyvä olla jonkinlainen neutraali näkemys. Itsetutkiskelun jälkeen totesin, että Survivirttä enemmän minua ahdisti koko tilanne. Olen pienenä kakkosluokkalaisena jäänyt joka perjantai kahteen asti kouluun, kun kaverit pääsivät kahdeltatoista, koska minulla oli hyppytunnin jälkeen vielä pienryhmässä 6-luokkalaisten kanssa ET-tunti, jossa pelattiin lautapelejä tai katseltiin varpaita. Sitten joulun ja kevätjuhlan alla opettaja ilmoitti luokalle, että Jimi ei nyt tule muiden mukana kirkkoon, vaan menee tekemään jotain muuta samalla - käytännössä piirtämään väritys...