Valmistumisesta

Mietin tuossa, että pitäisi varmaan pitää valmistujaiset. Millaisen puheen pitäisin? Entä ketä olisi kiva kutsua? Ihan kaikkia kavereita ei kyllä voi, tai sitten pitäisi poliisilta hakea huvilupaa. Toisaalta, kun aloin miettiä itselleni merkityksellistä puhetta, olisi kiva, että kaikki kuulisivat sen - tai ainakin kaikki, joiden kanssa olen ollut opiskelemassa luokanopettajaksi.

Yksinäisyys on vähän semmonen noidankehä - se ei toimi ollenkaan markkinoiden lainalaisuuksilla. Kun on tottunut olemaan yksinään, tuntuu, että työntää pelkällä olemuksella kaikki pois. Sitten jos joku vaikka sattuukin lähestymään tutustumismielessä, on jo unohtanut, miten keskustellaan ihmisille.

Mä olin semi pahassa jamassa lukiosta valmistumisen jälkeen. Kuten sanottua, se alkaa kasautua, enkä erityisesti myöskään pitänyt siitä, millanen tyyppi olin. Ei oo sydäntä syytää ketään siitä, ettei välttämättä halua hengailla harmaan pilven kanssa. Silti tuntu pahalta kuulla ihmisistä, joille tulee vaan lisää ja lisää ystäviä ihan vaan sillä, että ne on oma itsensä.

Näistä asetelmista muutin Jyväskylään, jossa odottamassa on nolla tuttua ihmistä ja yksi tuttu korona, joka piti ensimmäisen vuoden jumissa soluhuoneessa. Aika nopeasti tutut ajatusketjut lähti pyörimään, kun jälkeenpäin kuulin juhlista tai hengailuista, joihin ei ollut kutsua. Pitäis itse olla aktiivinen, mutta minulla ei yksinkertaisesti ollut riittäviä taitoja.

6 vuotta myöhemmin kaveri sivulauseessa totesi, että kun sinä olet niin hyvä ystävystymään kaikkien kanssa. Ihan piti pysähtyä miettimään. Toisaalta minulla on nyt paljon kavereita, mutta en ole ikinä ollut hyvä ystävystymään. Tuntemattomille juttelu ahdistaa edelleen. Silti jokin muutos tässä on täytynyt välissä tapahtua.

Tulin siihen tulokseen, että yliopisto ja vielä tarkemmin oma ainejärjestö tarjoavat loputtoman paljon mahdollisuuksia, joista valtaosa ei vaadi muuta, kuin paikalle ilmestymisen. Kävin tapahtumissa, ja ihmiset tulivat juttelemaan. Hain tutoriksi, ja ihmiset tulivat juttelemaan. Sama homma jatkui läpi koko opiskeluajan - ilmestyin paikalle joko osallistujana tai järjestäjänä ja ihmiset, joita ihailin etäältä tuli juttelemaan. Ystäviä tuli lisää ja lisää, vaikka olin vain oma itseni. Lopulta aloin jopa itse tutustumaan tyyppeihin!

Kun katsoo taaksepäin, ystävien saaminen ei tunnu ihmeelliseltä taidolta, mutta yksinäisyyskierteessä se tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä vuorelta, tai varmaan se myös on sitä. Enemmän kuin tietoja tai taitoja opiskeluaika on tuonut minulle itsevarmuuden, jota minulla ei ikinä ennen ollut.

Vaikka jälleen olen suuntaamassa kohti uutta, jossa en tunne ketään, tällä kertaa tilanne on täysin eri. Kierre on katkaistu, enkä enää pelkää sitä, että jään yksin.

Kaikilla on erilainen polku kohti aikuisuutta, mutta minulle opiskeluaika oli välttämätön etappi, jotta pystyn toimimaan itsenäisenä aikuisena. Mielestäni se unohtuu turhan usein, kun puhutaan opiskelun arvosta yhteiskunnalle. Toivon myös, että yliopisto ja ainejärjestö tarjoavat tästä ikuisuuteen nuorille aikuisen aluille mahdollisuuksia löytää itsensä ja koetella siipiä sopivan lähellä omaa mukavuusaluetta.